traaginen farssi - koneiston ihmiskuvasta

Koneisto on skenaario, joka määrää tilanteet ja toiminnan, mutta ei toiminnan vaikuttimia, psykologiaa tai tunteita.

Sillä, mitä ihminen toivoo ja mistä hän uneksii, mitä ajattelee, rakastaa ja vihaa, ei ole merkitystä. On vain Koneisto. Maailma, jossa jokaisen on haluttava, koska kaikki muut haluavat. Jokaisen on petettävä ja raivattava muut tieltään saadakseen haluamansa. Jotkut saavat sen, mitä havittelevat, toiset eivät. Mutta jokaisen on lopulta tultava kuilun reunalle ja pidettävä monologi tyhjällä näyttämöllä. Esitettävä kirotut kysymykset kohtalolle ja pudottava kuiluun.

Ainoa mahdollinen myöntävä ratkaisu on intohimo, häpeän ja syyllisyyden tappaminen ja narrin katkera nauru.

Maailma pelkistyy alkuvoimiinsa, kuolemaan ja haluun. Filosofisen, intellektuellin ja moralistisen Shakespeare-sankarin tilalle nousee traaginen toimintasankari, intohimoinen, sarkastinen ja brutaali.

Koneiston nykyisestä vaiheesta ja menneisyyden haamuja

Kun mietin toukokuun työpajan jälkeen Koneisto-projektin nykyistä vaihetta, minulle tuli itse asiassa mieleen monia asioita joita nykyisessä Koneiston vaiheessa ei ole suoraan käsitelty, mutta joiden muisteleminen tuo ainakin minulle kaikupohjaa nykyiseen työskentelyyn. Vaikka en aina täsmälleen tietäisi miksi se tuntuu olennaiselta.

Muistaisin että ihan ensimmäinen asia jota tehtiin (siitä on varmaankin pari vuotta?) oli yksinkertaisesti asettuminen lavalle. Monta päivää tehtiin harjoitteita tästä: lava, katsomo kolmella puolella, kaksi sisäänkäyntiä molemmin puolin. Henkilö tulee lavalle, asettuu niin että luo jännitteen. Kaksi henkilöä tulee lavalle niin että luovat jännitteen... kolme henkilöä... eri tyyppisiä suhteita, eri tyyppisiä jännitteitä... Ainakin minulle se oli erittäin tukeva pohja koko tälle työskentelylle. Oli kiehtovaa miten vähillä elementeillä saattoi lähteä työskentelemään – muistan yleisön reaktiot siihen että kaksi ihmistä seisoi lavalla. Kun on luotu Koneisto II:n rakennetta, tähän ei ole suoraan palattu – tietenkin sen pitäisi koko ajan olla tietoisuudessa, mutta nyt on selvästi keskitytty muihin asioihin. Varmaankin tähän palataan, enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti.

Koneiston alkuvaiheissa arvojärjetykseen kiinnitettiin myös paljon huomiota – tarkoitan sitä miten arvojärjestys visualisoitiin – muodostelmat, järjestykset, etäisyydet, puhuttelu, seremoniat. Liikkuminen lavalla muistutti shakkipeliä. Arvojärjestyksen ajatus ei ole minnekään kadonnut, siitä on vain tullut epämuodollisempaa (nykyaikaisempaa?). Tässä varmaankin näkyy siirtymä Kottista Girardiin, mimeettisyyden visualisointiin. Tässä vaiheessa tuntuu että on tärkeää että pystytään kirkkaasti näyttämään sekä se miten eroja pidetään yllä että se miten ne katoavat.

Tuli mieleen myös toinen muistuma aivan Koneiston alkuajoilta – jossakin vaiheessa meillä oli kokoelma erilaisia prototyyppi-persoonia, jotain sen tyyppistä kuin idealistinen nuori rakastaja, luihu kuningas jne. Tämä on mielenkiintoista sen takia että nykyisessä Koneistossa henkilöillä ei ole alussa persoonia lainkaan. Mielikuva henkilön persoonasta syntyy kopioiduista eleistä ja toiminnasta. Ennen kuin joku jyrähtää asiasta, on tietenkin harhaanjohtavaa ylipäätään puhua persoonasta Koneiston yhteydessä. Alun perinkin 'persoonat' olivat tietyntyyppistä toimintaa, toimintatapoja. Nykyisin ei vain enää tuoda mitään toimintatapaa lavalle tullessa mukana, vaan tullaan tyhjinä näyttämöinä tyhjälle näyttämölle. Kehitystä varmaankin?

Vielä yksia asia menneisyydestä – motiivit. Ennen ne tuntuivat usein olevan rakkaus/seksi, raha ja sukulaisuus (ja tietenkin valta). Nykyisin mimeettinen halu erilaisissa satunnaisissa ja surrealistisissa muodoissaan – mutta miksi juuri nämä olivat ne joihin halu tuppasi konkretisoitumaan?

Ja vielä yksi asia – monologeja ei ole kuultu viime aikoina toiveista huolimatta. Johtuneeko siitä että ennen oli selkeät monologin paikat tiettyä tilannetta koskevalle monologeille, ja nykykoneistossa ei ole vielä valjennut mitkä ne kohdat/tilanteet ovat. Minun itseni on myös ollut vaikea löytää uuden Koneiston tilanteisiin ja teemoihin sopivia Shakespeare-monologeja. Caesarista on muutama, muuten ei ole osunut silmään mitään kovin ilmeistä. Pitäisi ehkä lukea tarkemmin.

Koneiston nykyvaihe näyttää minusta siltä että on löydettävissä selkeä, tarkka (ja toivottavasti viihdyttävä) rakenne jolla voidaan tehdä näkyväksi esityksen teemat ilman että yleisön tarvitsee koskaan kuulla tai ymmärtää käsitteitä mimeettinen halu, uhrikriisi jne. ... ja sitä työtä ollaan nyt tekemässä, mutta se vaatii paljon tarkkuutta ja työskentelyä. Edellisen työpajan jälkeen uskon kuitenkin siihen että oikea tapa edetä on aina löydettävissä, vaikka se joskus edellyttäisi paikalleen juuttumista pitkäksikin ajaksi.